Perjantaina oli sitten ystävän hautajaiset. Oli kyllä kaunista, kuoro lauloi kirkossa, ja oli ihana muistotilaisuus ystävän kotona. Ystäväni oli suunnitellut seuraavia juhlia varten kakut ihan itse, niitä tarjoiltiinkin sitten muistotilaisuudessa, mikä oli hieno ajatus. Tuntu että ystävä oli jollain tapaa läsnä.
Nyt vasta ihan tosissaan (ehkä) tajusin, ettei tuo ihana ihminen enään palaa enkä tuu näkeen sitä ennen kuin oma aika koittaa. Vaikka tuntuu tää silti jotenkin uskomattomalta edelleen...
Jos saisin päättää, elämäni ois lyhyt, ja pääsisin ystäväni luo niin pian kuin mahdollista... Mutta ainakin tiedän, että tuun vielä sinne pääsemään, ennemmin tai myöhemmin. Se lohduttaa mieltä, vaikka tuska ei hellitäkään.
Jos saisin päättää, elämäni ois lyhyt, ja pääsisin ystäväni luo niin pian kuin mahdollista... Mutta ainakin tiedän, että tuun vielä sinne pääsemään, ennemmin tai myöhemmin. Se lohduttaa mieltä, vaikka tuska ei hellitäkään.
Arkun vierellä en sanonut ystävälle hyvästi, kerroin kuinka ääretön ikävä on, ja sanoin niin kuin normaalisti: "nähdään!". Sitä ainakin toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti